Reissu muistelmat

Elikkäs seuraavaksi olis vuorossa meidän reissu muistelmia. OBS OBS luvassa aika pitkä sepustus täynnä huonolaatuisia puhelinkuvia. Lähettiin kolme viikkoa sitten sunnuntaina aamuyöstä Balin kentälle Niklaksen, Jaakon ja Artun kannsa  kohti Kambodzan pääkaupunkia, Phnom Penhiä. Perillä oltiinkin vasta iltapäivällä. Ensimmäinen päivä menikin lähinnä vaan ruuan ja automaatin etsimisessä. Kambodzan valuutta on jännä, sillä he käyttävät jenkkien dollareita mutta kaikki mikä on alle dollarin, pitää maksaa paikallisella rahalla. Eli kääntäessä summia euroiksi sai taistella kahden eri valuutan kanssa. Heti alkumetreillä huomasi, että Kambodza on muita Aasian maita köyhempi ja kehittymättömämpi maa. Roskaa oli kaupungissa joka puolella ja haju oli myös sen mukainen. Kaupunki oli myös täysin harmaanruskeaa kun Balilla on tottunut ikuiseen vihreyteen.

Phnom Penhin katukuvaa

Paikallista ruokaa

Toisena päivänä vierailtiin National Museumissa, mikä osoittautui kuitenkin täysin flopiksi. 5 dollarin sisäänpääsy oli suhteellisen kallis siihen nähden, että museo oli täynnä lähinnä pelkästään pieniä patsaita, eikä missään edes kerrottu patsaiden alkuperää tai tarkoitusta. Näyttely oli kävelty läpi 15 minuutissa. Tämän jälkeen lähdimme Tuol Slengiin. Kyseinen rakennus oli 70-luvulla koulu mutta kommunisti hirmuvallitusijan Pol Plotin noustessa valtaan ja sulkiessa kaikki oppilaitokset, rakennus muutettiin vankilaksi. Tuol Slengissä oli näytillä monta rakennusta täynnä kuvia kidutetuista ja kuolleista ihmisistä. Esillä oli myös kidutusvälineitä sekä tarinoita vangeista. Paikka oli aivan hirveä mutta myös käsittämättömän kiinnostava.

National Museum

Vankilan uhreja

Kolmantena päivänä meidän piti lähteä etsimään Artulle lääkäriä. Länsimaalaista tai edes englantia puhuvaa lääkäriä oli yllättävän vaikea löytää ja tehtävää suorittaessamme ja kaupunkia ympäri kävellessä meillä menikin noin puoleen päivään asti. Tämän jälkeen tutustuimme Central markettiin, joka oli käsittömän iso halli täynnä kojuja. Mukaan meille ei tarttunut mitään, sillä myyjät pyysivät törkeän korkeita hintoja (kuten feikki Havainas läpsyt 15 dollaria) eivätkä suostuneet tinkimään. Tämän jälkeen jatkoimme historiallista retkeämme Killing Fieldseille. Kyseinen paikkasijaitseei 15 kilometriä keskustasta jonne matkustimme tuktukilla. Kuoleman niittyjä on Kambodzassa lukuisia ja niihin on kuljetettu “valtion vihollisia” tapettavaksi, joista lähes kaikki olivat kuitenkin täysin viattomia tavallisia kansalaisia ja kommunismi vallan alla kuolikin lähes 2 miljoonaa Kambodzalaista ja ulkomaalaista… Paikan päällä saimme kuulokkeet, josta saimme nappulaa painamalla kuunnella aina oikean tarinan oikeassa kohtaa. Kaikkia joukkohautoja ei olla kaivettu ylös, joten maasta löytyi luita sekä tapettujen ihmisten vaateriekaleita.

Tori meininkiä

Neljäntenä päivänän kävimme Wat Phnomissa eli kaupungin kuuluisimmassa tempelissä. Temppelissä ei ollut mitään sen ihmeellisempää mutta puisto sen ympärillä oli erittäin viihtyisä. Seuraavaksi suuntasimme Russian marketille. Hinnat olivat suhteellisen kalliita ja tavarat samoja kuin Central marketissa. Emme myöskään nähneet yhtään venäläistä joten torin nimi jäi meille hieman arvoitukseksi. Tein kuitenkin yhden reissun parhaan harkinnan siellä! Kambodzalaiset kehitysvammaiset askartelevat ja rakentavat tuotteita maan kierrätysmateriaaleista toimeentulonaan. Itse tein hyvän mielen ostoksen 7 dollarilla ja olisi kyllä tehnyt mieli ostaa lisääkin.

Wat Phnom

Jostain syystä leijonien suussa oli oikeaa lihaa

Jaakko ja munkki

Käytiin myös pyörähtämssä Kuninkaan Palatsilla mutta se oli kiinni (pojat yritti hyppykuvaa)

Seuraavana päivänä lähdimme 7 aamulla bussilla kohti Vietnamin rajaa. Aamuruuhka oli järkyttävä ja kahden ensimmäisen tunnin aikana pääsimme 15 kilometriä eteenpäin. Kaupungin ulkopuolella kuski painoi hanan pohjaan ja päästimme menemään valtatietä lähes satasta vaikka tie oli lähinnä pieni polku keskellä aavikkoa. Minibussimme pysähtyi jossain kaupungissa ja tavaroitamme alettiin lastaamaan bussista pois. Meno oli täysin kaoottista emmekä tienneet yhtään mihin bussiin meidän tulisi mennä ja kukaan ei puhunut englantia. Siinä sitten palloilimme ja ilmeni että meidän tulee mennä siihen samaiseen bussiin, mistä meidän jo kerran potkittiin pihalle. Minibussi tungettiin aivan täyteen ja matka jatkui. Rajan tuntumaan päästessämme meno oli samanlaista. Kaikki patistettiin bussista ulos seisomaan keskipäivän auringoon aavikolle, missä ei ollut varjon varjoa minkä alla seistä. Joku setä otti meidän kaikkien passit ja lähti moottoripyörän kanssa viemään niitä paikkaan, jota meille ei kerrottu. Kukaan ei tiennyt mitä tapahtuu ja jonkin aikaa seisoimmekin tyhjän panttina keskellä aavikkoa. Itse rajan ylitys jatkui samalla mentaliteetillä mutta lopulta pääsimme Vietnamin puolelle ja takaisin pikku bussiin ja satamaan. Satamassa meidät jätettiin puille paljailla ja itse jouduimme päätellä mikä laivoista oli meidän. Laivassa oli monta sataa vietnamilaista ja me ja keräsimmekin jonkun verran katseita. 9 tunnin matkustamisen jälkeen pääsimme vihdoin Phu Quociin Vietnamin pienelle paratiisi saarelle. Muuta emme kerenneetkään tehdä kun käydä syömässä paikallisella night marketilla.

Night market

Paikallista herkkua, valkosipulileipää

Ensimmäisenä päivänä päätimme vain rentoutua viereisellä rannalla. Phu Quoc on vasta alkutekijöissään ja saari olikin lähes autio. Rannoilla ei ollut aurinkotuoleja kuin hotellien omat ja parkkeerasimmekin takapuolemme yhden hotellin tuoleille, sillä kielimuurin takia baarin työntekijä ei ymmärtänyt ettemme ole hotellin asiakkaita kun yritimme kysyä saako tuoleja käyttää, jos ostaa baarista jotain. Hän ilmeisesti luuli meidän olevan hotellin asiakkaita mutta saimmepa aurinkotuolit. Illalla kävimme katsomassa auringonlaskun sekä syömässä jälleen nightmarketilla, sillä ruoka oli sielä niin maittavaa.

Toisena päivänä vuokrasimme skootterit allemme. Näin yleisesti Phu Quocin liikennekulttuurista voisi mainita sen, että emme nähneet lähes yhtään yksityisautoja, autot olivat lähinnä vain takseja. Saarelle oli myös rakennettu muutama iso moottoritie siinä toivossa, että muutaman vuoden kuluttua turistit löytävät saaren. Edes näillä autioilla moottoriteillä ei saanut ajaa 40 lujempaa. Oli hieman huvittavaa körötellä tyhjällä tiellä ja homma menikin gopro kuvien ottamiseksi. Saari on kokonaisuudessaan noin 40 kilometriä pitkä ja päätimme lähteä kiertämään pohjoispuolta. Tiet pohjoisessa olivat aavikkoisen oranssia juoksuhiekkaa, jossa oli hiekan alla piilossa isoja ja teräviä kiviä. Ajaminen olikin täysin sietämätöntä ja hidasta. Kartat myös valehtelivat teiden kunnosta ja kerran jouduimme ajaa sillan yli joka oli tehty ohuista lankuista joiden välissä saattoi olla 10 sentin rakoja. Olimme aivan varmoja, että uisimme joen pohjassa mutta pääsimme kuitenkin onnellisesti sillan toiselle puolelle vaikka siltä narisi ja nitisi allamme. Retkellä näimme käsittämättömän hienoja koskemattomia rantoja sekä muita upeita maisemia. Tarkoituksena oli myös mennä ihastelemaan vesiputousta mutta Vietnamissa oli kuiva kausi lopuillaan ja vesiputous oli täysin kuiva. Kaiken kaikkiaan matkaa kertyi yli 100 kilsaa, mikä on todella paljon teiden kuntoon nähden.

Paikallinen kypärämuoti

                                

Me ja moottoritie

Tältä näytti jalat hotellille päästessä

Seuraavana päivänä Arttu oli taas onnistunut sairastuttamaan itsensä ja lähdimme kolmistaan Jaakon ja Niklaksen kanssa saaren eteläosaan uimaan saaren hienoimmalle rannalle. Vesi olikin kirkkainta mitä ikinä olen nähnyt ja yhtä lämmintä kuin olisi porealtaassa istunut. Se siitä virkistäytymisestä.

Minä kruisailemassa

Viimeisenä kokonaisena päivänä lähdimme kalastus/snorklausretkelle. Vedenalaiset maisemat eivät kalojen puolesta vetäneet vertoja Gileille mutta koralli oli erittäin massiivista ja hienoa. Vedessä tuli vietettyä monta tuntia ja selkäni nahka olikin mukavan punakka hotellille takaisin päästyämme.

Pojat kalastamassa

Seuraavana päivänä lähdimme tunnin kestävällä (ja 20e maksavalla) lennolla kohti Ho Chi Minh Cityä eli Saigonia. Täällä tapasimme Laurin joka liittyi joukkoomme Titan lähdettyä takaisin Suomeen. Illalla kävimme muutaman muun vaihtarin kanssa Sky Baarissa katsomassa maisemia sekä juhlistamassa vaihtarikaverimme Ebban synttäreitä. Seuraavan yön vietinkin sitten hotellimme vessassa toistaiseksi ehkä kamalimman ripulin riivaamana. Nukuttuja tunteja kertyi nolla.

Saigonin maisemia

Seuraavana päivänä lähdimme vierailemaan sotamuseossa. Paikka vaikutti mielenkiintoiselta mutta itse keskityin lähinnä siihen, etten oksenna museon seinille ja päätin lähteä hotellille poikien jäädessä ihmettelemään museon tarjontaa. Museon jälkeen pojat kävivät äänestämässä Suomen konsulaatissa. Itsekkin olisin halunnut mutta ikävä kyllä oloni esti sen tällä kertaa.

Arttu ja Lauri ihastelemassa kopteria

Meidän aamupala leipomo

Kolmantena päivänä kulutimme aikaa shoppaillen. Saigonissa on monia marketteja, jotka myyvät halvalla samoja vaatteita, joihin Suomessa törsäämme monia kymmeniä euroja. Toreilta löytyi mm. H&M, Mangoa, Zaraa, Nikeä, Adidasta sekä monia muita merkkejä. Itse ostin mm. urheilu shortsit noin kolmella eurolla. Urheilupaidatkaan eivät olleet paljoa tätä kalliimpia.

Perjantaina, neljäntenä päivänä Saigonissa lähdimme Chu Chi tunneleihin, joihin oli 2 tunnin bussimatka. Perillä meille kerrottiin Vietnamin sodan sisseistä, jotka taistelivat kommunismin puolesta. Esillä oli ansoja ja aseita, joita käytettiin amerikkalaisia sotilaita vastaan. Varsinaiset tunnelit oli laajennettu turisteja varten. Jos tunnelit olisivat olleet oikean kokoisia, länsimaalaisella ihmisellä ei olisi ollut mitään mahdollisuutta mahtua tunneliin. Itse menin maan alle tunnelin suuaukolle rohkein mielin, sillä en ikinä ole kokenut ahtaanpaikan kammoa mutta kun näin tunnelin, jossa mahtui juuri ja juuri konttaamaan ilman valoja sekä hengitettävää ilmaa peräännyin henggenahdistuksissani. Kamalaa ajatella, että jos joku turisteita saisi paniikkikohtauksen olisimme kaikki jonossa jumissa tunnelissa. Tunneli oli yli 100 metriä pitkä ja Niklas, Lauri ja Jaakko kykenivät myörimään koko matkan maan alla.

Tämän suuaukon jälkeen alkoivat vasta oikeat tunnelit

Itseasiassa tämänkin tunnelin suuaukko on levennetty

Lauantaina meillä lähti lento illalla, joten päätimme lähteä kuluttamaan viimeiset Vietnamin dongit halpoihin vaatteisiin. Henkilökohtaisesti tykkäsin Saigonista erittäin paljon vaikka lähinnä olen kuullut kaupungista vain negatiivista. Varsinaisesti sielä ei kyllä ole mitään sen ihmeellisempää tekemistä mutta tykkäsin suurkaupungin fiiliksestä. Lentoaikataulumme oli aika kauhistuttava, sillä välilasku Singaporessa oli 4 tuntia keskellä yötä. Singaporeen päästyämme meille selvisi, että jatkolentomme on peruttu. Loppujen lopuksi hirveän säätämisen jälkeen jouduimme omalla rahalla ostaa uudet lennot ja matkustus ajaksi kertyi 22 tuntia. Lentokentällä nukkumisen johdosta puolet meidän villalaisista olikin seuraavan viikon kuumessa minä mukaanlukien.

Kaiken kaikkiaan oli loistava reissu mutta tuntuu ihanalta olla kotona tutuissa nurkissa! Mieleen jäi Kambodzan köyhyys, Phu Quocin autioisuus sekä Saigonin suurkaupungin vilinä. Ja tietysti se, ettei missään osattu englantia. Nyt lähteekin loppulaskenta ennen kotiinlähtöä ja pitää vielä viimeiset reissutoiveet toteuttaa ;)

-Noora