tiistai 9. kesäkuuta 2015

Hyvästit

Elikkäs tätä postausta kirjoittelen ikävä kyllä jo Suomesta. Viimeisellä viikolla Balilla tuli tenttien ja valmistumisseremonian ohella käyty muutamalla rannalla sekä osteltua viimeisiä ostoksia. Ei siis mitään kovin erikoista. Kerettiin me myös käydä vielä viimeisissä villa bileissä. Siitä kuinka tentit meni ei ole mitään käsitystä, sillä tulokset tulevat vasta myöhemmin. Ainoa mistä tiedämme tulokset on Indonesian kielen puhekoe, josta villalaisemme sai kaikki noin 90 pistettä sadasta. Eli ainakin tuloksien mukaan puhumme sujuvaa Indonesiaa mutta todellisuudesta en olekaan niin varma.

Meidän lemppari ranta Dremaland

Viimeisellä viikolla meitä varjosti myös yksi ikävä asia, sillä Jaakko oli sunnuntain ja maanantain välisenä yönä lähteny sairaalaan kovan kuumeen takia. Tauti diagnosoitiin dengue kuumeeksi, joka on aika vakava tauti ja Jaakko viettikin sairaalassa viikon verran ja täten missasi lentonsa Suomeen. Tällä hetkellä hänen olonsa on onneksi jo parempi ja on päässyt Suomeen noin viikon suunniteltua myöhemmin.


Me muut kuitenkin lähdettiin siis perjantaina 29.5 Suomea kohti. Matkustusaikaa oli yhteensä noin 20 tuntia, vaikka meillä oli suorat lennot Singaporesta Helsinkiin. Onneksi lennot sujuivat ilman sen suurempia kommelluksia. Minä ja Ninnu jouduttiin vain kolme kertaa pistotarkastuksiin matkatavaroidemme kanssa.


Meidän villan henkilökuntaa


En olettanut, että Suomeen palatessa iskisi näin kova ikävä Balia. Viimeisenä päivänä herätessä tajuntaan iski, että nyt täältä lähdetään pois. Paikasta, josta oli tullut niin tärkeä ja ihana uusi kotimme. Matka lentokentälle olikin ehkä vaikein kun muisteltiin kuluneiden viiden kuukauden tapahtumia. Mutta niin sitä nyt vaan ollaan Suomessa ja yritetään palata takaisin normaaliin (ja ehkä hieman tylsään) arkeen. Sopeutumista ei ainakaan helpota tämä Suomen 10 asteinen kesä.

Balillakin välillä vähän kurja sää

Alkaa olla jo aika klisee hokea, kuinka ystävällisiä ihmisiä Aasialaiset ovat. Mutta näin jälkikäteen mietittynä en ehkä tavannut yhtäkään ilkeää paikallista, kun taas Suomessa ei ole ollenkaan kummallista törmätä epäystävällisiin ihmisiin. Balilla jotkut menivät jopa äärimmäisyyksiin yrittäessään auttaa, vaikkei yhteistä kieltäkään meinannutkaan löytyä. Mieleeni muistuu kun kerran olin eksyksissä skootterini kanssa pienillä pimeillä kujilla, jossa kierteli erittäin vihaisia kulkukoiria, jotka yrittivät purra. Eräs mies huomasi hätäni mutta ei puhunut englantia enkä minä kauheasti Indoneesiaa. Loppujen lopuksi paikalla oli miehen koko suku auttamassa minua ja pohtimassa mihin suuntaan minun tulisi mennä. Niin siitäkin vain selvittiin.


Kuvan tyttö ei liity tapaukseen

Liikenne oli erittäin kaaottista ja hieman jännitti Suomessa hypätä takaisin ratin taakse. Liikenne on toisenpuoleista, on jopa olemassa liikennesäännöt, kaistaviivoilla ja nopeusrajoituksilla on tarkoituksensa ja niitä noudatetaan eikä poliiseja voi niin vaan ajella karkuun. No ainakaan vielä en ole löytänyt itseäni väärältä puolelta tietä.









Meille kaikille syntyi ehkä hieman erilainen suhde Baliin. Itse rakastuin niin täysillä sukeltamiseen, että pohdittiin jo Ninnun kanssa että lähdetään sukellusohjaajiksi Balille töihin. No katsotaan nyt… :D Toiset meistä rakastuivat surffaamiseen ja muut aurinkoon. Joka tapuksessa kaikki meistä löysi itselleen jotain, minkä takia joksus palata. Näillä fiiliksillä voisin ehdottomasti lähteä takaisin! Mutta eipä mulla tässä muuta ja tämä on ikävä kyllä/onneksi nyt viimeinen päivitys, joten lopetan tämän turhan lätisemisen tähän.

Noora ja Ninnu kuittaa

-Noora

sunnuntai 24. toukokuuta 2015

Reissu Lembonganille

Nyt on viimeinen kouluviikko lähtenyt käyntiin ja viimeiset hetket Balilla alkaa olla edessä. Toissa viikonloppuna lähdettiin käymään vielä yhdellä Balin saarista Lembonganilla. Reissuun lähti kaikki meidän villalta ja sen lisäksi myös muita vaihtareita. Lembongan ei ole turistien keskuudessa vielä niin suosittu saari kuin esimerkiksi Gilit ja sen huomasi hyvin, sillä saarella oli todella rauhallista. Miinus puolena tässä oli se, että iltaisin jos halusimme lähteä jonnekkin viettämään iltaan niin suurin osa ravintoloista oli kiinni tai menivät kiinni jo puolenyön aikaan. Yhtenä iltana istuskelimme rantabaarissa viimeisenä asiakkaina ja työntekijöiden piti tulla häätämään meidät pois, koska halusivat laittaa baarin kiinni jo kahdeltatoista.. 



                                               

Näkymä hotellilta

Ensimmäinen päivä saarella meni lähinnä siinä, että otettiin aurinkoa hotellilla ja uiskenneltiin meressä, jossa vesi oli kirkkainta mitä olen täällä tähän mennessä nähnyt. Meri oli täysin tyyni ja lilluimmekin vedessä yhteensä monta tuntia. Perjantaina kävimme aamusta vuokraamassa skootterit ja lähdimme kiertämään saarta niillä. Skootterit ovat kätevä tapa nahdä kaikki paikat saarella ja suuntasimmekin ensimmäisenä saaren toiseen päähän katsomaan mangrove metsää. Kyseessä on siis vesialue, jossa kasvaa mangrovepuita ympäriinsä, jotka ovat muodostaneet alueelle metsän, jossa menee jokia joita pitkin voi halutessaan mennä veneellä. Hetken mietinnän jälkeen päätimme ottaa allemme venekyydin ja lähdimme kiertämään aluetta paikallisen papan johdatuksella. Seuraavaksi etapiksi otimme Lembonganin vieressä sijaitsevan Ceninganin saaren, johon pääsi kätevästi siltaa pitkin. Silta oli tosin hiukan kyseenalaisen näköinen riippusilta, joka oli niin kapea, että jos joku tuli vastaan niin ohittaminen ei ollutkaan niin helppoa. Silta myös heilui jonkin verran mikä teki ajamisesta vielä vaikeampaa. Onneksi sain itse vain istua kyydissä poikien kyysätessä tyttöjä. Ceninganin saari oli vielä rauhallisempi kuin Lembongan eikä siellä loppujenlopuksi ollut oikeastaan mitään ihmeellistä nähtävää. Ajeltiin hetken aikaa saarella, jonka jälkeen palasimme toiselle saarelle ja kävimme katsomassa devils tear nimisen paikan sekä rannan, joka sijaitsi sen vieressä. Koska meillä oli skootterit iltaan asti käytössämme päätimme lähteä vielä illalla katsomaan auringonlaskua ja juomaan yhdet drinkit. Tämä auringonlasku oli hienoin mitä olen koskaan nähnyt, sillä taivas oli täysin pilvetön ja maisemat olivat huikeat.

Mangrove metsä




Devils tear







Lauantaiksi olimme varanneet sukelluksen kahteen eri divepointiin niiden kanssa, jotka omistavat sukelluskortin. Ensimmäinen sukelluspaikka oli Lembonganin vieressä sijaitsevan saaren Nusa Penidan rannikolla ja korallit olivat taas todella hienoja ja värikkäitä, sellaisia mitä tämän jälkeen tulee tuskin vähään aikaan näkemään. Meille ei oltu tarkalleen kerrottu minkälaisiin paikkoihin menisimme sukeltamaan ja toinen sukellus yllätti meidät kaikki, sillä emme osanneet odottaa mitään sellaista. Toinen paikka oli siis nimeltään mangrove point, joka oli drift divingin point eli paikka, jossa virtaus meressä on niin kova, että sielä sukeltaminen on lähinnä virran mukana menemistä. Aluksi kun laskeuduimme pohjaan ja huomasimme, että virtaus on todella kova, taisimme kaikki hiukan yllätyä ja ainakin minä menin jopa hiukan paniikkiin. Hetken totuttelun jälkeen virtaukseen kyllä tottui, mutta koko sukellus oli melkoista räpiköintiä kun yritti pitää itsensä hallinnassa ettei osuisi eteen sattuviin koralliseinämiin.. Sukelluksen jälkeen ohjaaja kertoi meille, että menimme sukelluksen aikana kahden kilometrin matkan puolessa tunnissa, joka on sukeltaessa aika kova vauhti. Oli kyllä kokemisen arvoinen sukellus, jota tuskin olisi tullut tehtyä kuudennella sukelluskerralla, jos olisi tienyt mitä se todellisuudessa on.





Lembonganin reissu oli mukava rentoutumis ja hauskanpito loma ja nyt onkin sitten koulussa alkanut tenttiviikko, jonka jälkeen koulunkäynti täällä on vihdoin paketissa. Viimeisinä päivinä koulun lisäksi olisi tarkoituksena keretä vielä nauttimaan auringosta ennen kuin onkin aika palata takaisin kotiin Suomeen!


- Nina

tiistai 12. toukokuuta 2015

Hylkyjä ja vuorenhuippuja!

Vähän viime viikonlopun kuulumisia. Perjantaina lähdettiin Ninnun ja Niklaksen sekä neljän muun vaihtarin kanssa sukellusreissulle Balin itärannikolle. Niinkuin Ninnu viimeksi kertoi, on sukeltaminen ollut aina yksi mun suurimmista unelmista ja sukelluskurssin suoritettuani olen täysin rakastunut lajiin! Harmi vain, ettei Suomessa sukellusmahdollisuudet ole kovin kummoiset… Mutta takaisin perjantaihin. Kohteena oli  Tulamben ja sinne toisessa maailmansodassa uponnut jenkkien sotalaiva. Matka ei kohteeseen ollut kuin alle 100 km mutta Balin teiden kunnon johdosta matka kesti lähemmäs kolme tuntia. Sukellus oli laatuaan shore dive eli lähdimme sukeltamaan suoraan rannasta. Tämä osoittautui yllättävän haastavaksi, sillä ranta oli kivikkoinen ja aallot erittäin suuret. Asiaa ei myöskään helpottanut selässä olevat sukelluskamat, jotka painavat yllättävän paljon! Aalloista selvittyämme huomasimme, että näkyvyys vedessä oli lähes olematon. Jouduimme pitämään toisiamme käsistä kiinni, sillä emme nähneet toisiamme veden alla. Tilanne oli hieman ahdistava ja mieleen tuli Suomen sameat vedet. Onneksi pohjassa vesi oli kuitenkin kirkkaampaa.



Maisemia matkan varrelta


Laiva oli aivan valtavan kokoinen (120m pitkä) ja siellä sukeltaessa tuli olo niinkuin olisi Titanicia käynyt katsomassa. Kiersimme hylyn sekä ulko- että sisäpuolelta ja yhdessä vaiheessa jäin jopa laitteideni kanssa jumiin kun sukelsimme pienestä kolosta seuraavaan huoneeseen. Hylkysukeltaminen oli kyllä ehdottomasti yksi jännimmistä kokemuksista täällä. Sukelluksen loputtua tajusimme, että allokosta nouseminen on vielä vaikeampaa kuin sinne meneminen kun on lähes 20 kiloa ylimääräistä painoa selässä. Siellä tulikin sitten jonkunverran pyörittyä kivikossa kontillaan kun yritti päästä vedestä pois.



Videota laivan seinämästä


Ja videota laivan sisältä



Sunnuntaiksi olimme varanneet volcano trekkingin. Matkaan meitä lähti itseni lisäksi Ninnu, Niklas, Lauri ja Jemina. Arttu joutui jäämään tältä reissulta kotiin, sillä hän on jostain taas onnistunut nappaamaan itselleen jonkun trooppisen taudin, tällä kertaa ilmeisesti denguen. Matka alkoi 2 aamuyöllä, sillä tarkoituksena oli päästä nauttimaan vuorenhuipulla auringonnoususta. Kiipeäminen toteutettiin siis taskulampun valossa. Alkupää noususta oli isohkoa tietä ja ehdimme jo ajatella, että tämähän on helpponakki. Olimme kuitenkin väärässä. Vuori on noin 2 kilometriä korkea ja matka ylös ja alas yhteensä 8 km. Tästä 8 kilometristä puolet on lähes pystysuoraa kapuamista irtoavien ja vyöryvien kivien lomassa pilkkopimeydessä. Lisäksi vuorella on noin 15 astetta kylmempää kuin Balilla normaalisti, mikä luo oman haastensa. Kellään meistä ei ollutkaan tarpeeksi lämpimiä vaatteita ja värisimme kylmyydestä.

Jonkin matkaa ennen huippua henkeni lopetti kulkemisen ja pyörrytti ja näkökin lähti lopulta. Jonkin aikaa istuimme polulla ja yritin saada henkeäni kulkemaan kuitenkin ilman tulosta. Käskin toisia jatkamaan matkaa, jottei kaikkien reissu menisi pilalle. Toinen oppaistamme jäi kanssani kökkimään vuorenharjalle, eikä tilanne parantunut ennen kuin joku muista kiipeilijöistä ilmestyi paikalle ja survoi suuhuni astmapiipun. Iso kiitos hänelle, sillä hetken päästä pystyin jatkamaan matkaa. Auringonnousuta jouduin kuitenkin nauttimaan yksin ja kylmissäni, sillä loppuporukkamme oli kiivennyt viimeiselle nyppylälle asti mutta itse päätin jäädä 200 metriä alemmas tehdylle näköalatasanteelle heikon oloni takia. Auringonnousu oli kuitenkin mahtava ja vielä hienommat oli vuorelta nähtävät näkymät! Alas kapuaminen tuntui olevan vielä vaikeampaa kuin ylöspääseminen, sillä se vaati aikamoisia teräsreisiä. Kaikilla taisikin täristä jalat siihen malliin kun vihdoin pääsimme alas vuorelta noin 8 aikaan aamulla.


Näkymiä huipulta



Innokas kiipeilijä


Jos oikeen tiristää niin näkee kuinka kraaterista nousee savua


Vihdoin alhaalla!


Arki meillä pyörii täällä niin kuin aikaisemminkin. Skootterilla mennään joka paikkaan ja liikenne on ihan hullua. Täällä ei paljon välitetä kaistaviivoista eikä siitä, kumpaan suuntaan kaistaa on tarkoitus kulkea. Autot ovat niitä pahimpia ja itsekkin olen yhden kolarin ajanut juuri auton takia. Katsotaan kuinka Suomessa on vielä liikennesäännöt hallinnassa kun täällä määrä lähinnä viidakonlaki. Poliisit eivät ole enää pysäytelleet onneksi ja sen suhteen saa ajella aika huoletta. Kiinnostus koulua kohtaan on kaikilla täysi nolla mutta eipä tuotakaan ole enää kuin kaksi viikkoa jäljellä. Aikalailla on bucket listin saanut täällä täytettyä ja ihan hyvillä fiiliksillä ainakin itse olen täältä Suomeen tulossa. Katsotaan nyt kun Helsinki-Vantaan lentokentältä pääsee ulos ja Suomen kylmän raikas ilma lyö kasvoille, että alkaako paluu kaduttamaan samantien.

Täältä on aina mukava etsiä omaa skootteria


Ajattelin vielä kertoa vähän balin hintatasosta jos se sattuu teistä jotakin kiinnostamaan.


Skootteri kuukaudeksi 40e
Litra bensaa melkein 50 senttiä
Paikallinen ruoka-annos 1-3e
Länkkäri ruoka-annos 2-7e (toki kalliimmallakin saa)
Meidän villa kuukaudessa 2390e
Iso kalja (0,6l) alle 2e
Smirnoff ice 1,5e
Halvin viinipullo 10e
Surffilaudan vuokra 3,5e
Tunnin hieronta n.4e


Huomenna lähdemme Nusa Lembonganin saarelle kolmeksi yöksi. Suunnitelmissa on ainakin sukeltaa kun siihen on vielä mahdollisuus. Tarkoituksena olisi pulikoida Mantojen kanssa, jotka saattavat kasvaa jopa viisi metrisiksi. Aivan huikeeta, odotan innolla!

-Noora

keskiviikko 6. toukokuuta 2015

Vesijuttuja

Loman jälkeen aika on mennyt hurjan nopeasti kun arki täällä Balilla on taas alkanut pyörimään normaalisti. Koulunkäynti ei ole enää maistunut niin hyvin kuin ennen, mutta onneksi sitä onkin jäljellä enää muutama viikko sekä loppukokeet. Toisaalta melko haikeat fiilikset, sillä se tarkoittaa myös sitä, että kohta tämä kaikki on ohi ja paluu Suomeen on edessä. Ollaankin käyty vielä kiertelemässä uusia paikkoja ja rantoja, joissa ei ole vielä käyty sekä biletetty myös enemmän kuin tarpeeksi :D Pidettiin itse ensimmäiset villabileet syntymäpäivänäni ja Noora leipoi mulle myös juustokakun juhlan kunniaksi. Laurilla oli kanssa synttärit tässä pariviikkoa sitten, joita juhlimme myös samoissa bileissä. Koska kuvien avulla on helppo kertoa mitä ollaan nähty niin tässä nyt vähän kuvia viime viikkojen menoista!

Green Bowl beach
Skootteriajelulla uusissa maisemissa




Käytiin ruokkimassa kilppareita!

Koulussa Balin kansallispuvuissa :D


Pari viikkoa sitten saatiin vihdoin aikaseksi lähdettyä koskenlaskuun Ubudiin. Lauri oli jo aikasemmin käynyt raftingissä, joten lähdettiin muun porukan kanssa innolla testamaan tätä paljon hehkutettua aktiviteettia. Koskenlaskussa on siis ideana laskea kumiveneellä oppaan avustuksella pitkin jokea, joka menee sademetsän uumenissa. Yhteen veneeseen mahtui maksimissaan neljä ihmistä, joten jakauduttiin tyttöjen ja poikien kanssa omiin veneisiimme. Oletukset raftingistä olivat hiukan erilaiset kuin kyyti todellisuudessa oli. Luulimme, että lasku olisi hurjempaa mitä se oli, mutta oikestaan istuimme suurimman osan ajasta vain veneen kyydissä ja annoimme oppaan tehdä lähes kaiken puolestamme. Yritimme kyllä välillä meloa myös itse, mutta se tuntui melko hyödyttömältä sohisimiselta. Välillä joessa oli muutamia hauskoja esteitä, kuten bambuja, jolloin veneeseen piti mennä selälleen makaamaan ja väistellä niitä parhaansa mukaan. Itselläni oli myös hiukan ongelmia istua tukevasti veneen kyydissä ja kaaduinkin muutamaan otteeseen veneen lattialle isojen töyssyjen kohdalla.


Laskun loppuvaiheessa edessä oli muutaman metrin pituinen pudotus, josta olimme jo aikasemmin kuulleet muilta, jotka olivat jo käyneet koskenlaskussa. Tyttöjen osalta pudotus meni putkeen, mutta poikien pudotus ei mennytkään niin sujuvasti kuin olisi pitänyt. Kun vene nousi ylös virrasta huomasimme Nooran ja Jeminan kanssa, että poikien opas oli lentänyt veneen etuosaan ja makasi Jaakon ja Niklaksen päällä veneen keulassa. Jaakko valitteli hetken aikaa niskojaan, sillä ohjaaja tuli ilmeisesti aika kovaa vauhtia hänen päälleen, mutta onneksi ei käynyt mitään vakavampaa. Vaikka Balilla ei enää pitäisi olla sadekausi, oli sää Ubudissa kuitenkin täysin muuta kuin kuiva. Alkumatkasta pienet pilvet eivät tuottaneet ongelmaa, mutta kun olimme päässeet noin puoleen väliin matkaa, alkoi satamaan kaatamalla ja salamoimaan. Jos Suomessa olisimme tällaisissa olosuhteissa olleet kumiveneessä keskellä sademetsää litimärkinä olisi lasku todennäköisesti keskeytetty, mutta me jatkoimme matkaa niinkuin aikasemminkin. Hetken aikaa sade oli ihan hauskaa, mutta pian kylmyys tuntui jo niin ikävältä, että odotimme jo milloin lasku loppuisi ja pääsisimme kuivattalemaan. Mutta oli kyllä kokemisen arvoinen reissu ja maisemat olivat mitä huikemmat!






Viime viikonloppuna oltiin Niklaksen, Nooran, Jaakon ja yhden vaihtarikaverin Suvin kanssa varattu open water diver kurssi Padang Baista. Kyseessä oli siis kurssi, josta saimme pätevyyden laitesukeltamiseen. Nooran unelmana on aina ollut päästä sukeltamaan ja nyt olikin hyvä tilaisuus siihen, sillä kurssi oli huomattavasti halvempi täällä kuin monessa muussa paikassa. Maksoimme kurssista 222 euroa ja siihen kuului yksi päivä altaassa harjoittelua sekä neljä sukellusta meressä.


Ensimmäisenä päivänä heti saavuttuamme pääsimme harjoittelemaan välineiden päälle pukemista, jonka jälkeen meidän piti kellua altaassa kymmenen minuuttia. Tämän tarkoituksena oli ilmeisesti testata uimataitomme, jonka kaikki läpäisimme ongelmitta. Allasharjoittelu meni hyvin siihen asti, kunnes meidän piti harjoitella altaan pohjaan laskeutumista välineiden kanssa. Kaikki muut pääsivät hyvin pohjaan asti, mutta minulla se jäi hiukan puolitiehen, sillä päässäni alkoi tuntumaan järkyttävä paine enkä voinut sukeltaa muutamaa metriä syvämmälle ilman kipua. Onneksi kurssin ohjaaja oli rento ja antoi mahdollisuuden yrittää sukellusta vielä seuraavana päivänä meressä.



Meressä sukellus sujuikin ilman mitään ongelmia ja olin super iloinen, että pystyinkin siihen vaikka tilanne näytti niin epätoivoiselta edellisenä päivänä. Ekana päivänä meressä sukelsimme 10 metrin syvyyteen ja toisena päivänä menimme 18 metriin, joka oli maksimisyvyys johon saimme mennä. Noora oli kuitenkin niin innokas kuvaamaan kaloja, että kävi vahingossa 19,5 metrissä. Veden alla on nimittäin tosi vaikea tajuta sitä, että laskeutuu jatkuvasti syvemmälle ja tuntuu siltä, että se tapahtuu melkeen huomaamatta. Välillä tuli myös tosi epätodellinen fiilis kun yritti katsoa ylöspäin ja näki vain sinistä jokapuolella ja tajusi hengittävänsä täysin normaalisti 18 metrin syvyydessä. Sukeltaminen kalojen seassa oli jännää, mutta ehdottomasti siisteintä oli se kun nähtiin hai viimeisellä sukelluskerralla. Tämä kokemus oli ehkä parasta mitä täällä on tullut tehtyä ja ollaankin jo menossa uudestaan tulevana perjantaina sukeltamaan Balin länsirannikolle!














maanantai 20. huhtikuuta 2015

Reissu muistelmat

Elikkäs seuraavaksi olis vuorossa meidän reissu muistelmia. OBS OBS luvassa aika pitkä sepustus täynnä huonolaatuisia puhelinkuvia. Lähettiin kolme viikkoa sitten sunnuntaina aamuyöstä Balin kentälle Niklaksen, Jaakon ja Artun kannsa  kohti Kambodzan pääkaupunkia, Phnom Penhiä. Perillä oltiinkin vasta iltapäivällä. Ensimmäinen päivä menikin lähinnä vaan ruuan ja automaatin etsimisessä. Kambodzan valuutta on jännä, sillä he käyttävät jenkkien dollareita mutta kaikki mikä on alle dollarin, pitää maksaa paikallisella rahalla. Eli kääntäessä summia euroiksi sai taistella kahden eri valuutan kanssa. Heti alkumetreillä huomasi, että Kambodza on muita Aasian maita köyhempi ja kehittymättömämpi maa. Roskaa oli kaupungissa joka puolella ja haju oli myös sen mukainen. Kaupunki oli myös täysin harmaanruskeaa kun Balilla on tottunut ikuiseen vihreyteen.

Phnom Penhin katukuvaa


Paikallista ruokaa

Toisena päivänä vierailtiin National Museumissa, mikä osoittautui kuitenkin täysin flopiksi. 5 dollarin sisäänpääsy oli suhteellisen kallis siihen nähden, että museo oli täynnä lähinnä pelkästään pieniä patsaita, eikä missään edes kerrottu patsaiden alkuperää tai tarkoitusta. Näyttely oli kävelty läpi 15 minuutissa. Tämän jälkeen lähdimme Tuol Slengiin. Kyseinen rakennus oli 70-luvulla koulu mutta kommunisti hirmuvallitusijan Pol Plotin noustessa valtaan ja sulkiessa kaikki oppilaitokset, rakennus muutettiin vankilaksi. Tuol Slengissä oli näytillä monta rakennusta täynnä kuvia kidutetuista ja kuolleista ihmisistä. Esillä oli myös kidutusvälineitä sekä tarinoita vangeista. Paikka oli aivan hirveä mutta myös käsittämättömän kiinnostava.


National Museum



Vankilan uhreja




Kolmantena päivänä meidän piti lähteä etsimään Artulle lääkäriä. Länsimaalaista tai edes englantia puhuvaa lääkäriä oli yllättävän vaikea löytää ja tehtävää suorittaessamme ja kaupunkia ympäri kävellessä meillä menikin noin puoleen päivään asti. Tämän jälkeen tutustuimme Central markettiin, joka oli käsittömän iso halli täynnä kojuja. Mukaan meille ei tarttunut mitään, sillä myyjät pyysivät törkeän korkeita hintoja (kuten feikki Havainas läpsyt 15 dollaria) eivätkä suostuneet tinkimään. Tämän jälkeen jatkoimme historiallista retkeämme Killing Fieldseille. Kyseinen paikkasijaitseei 15 kilometriä keskustasta jonne matkustimme tuktukilla. Kuoleman niittyjä on Kambodzassa lukuisia ja niihin on kuljetettu “valtion vihollisia” tapettavaksi, joista lähes kaikki olivat kuitenkin täysin viattomia tavallisia kansalaisia ja kommunismi vallan alla kuolikin lähes 2 miljoonaa Kambodzalaista ja ulkomaalaista… Paikan päällä saimme kuulokkeet, josta saimme nappulaa painamalla kuunnella aina oikean tarinan oikeassa kohtaa. Kaikkia joukkohautoja ei olla kaivettu ylös, joten maasta löytyi luita sekä tapettujen ihmisten vaateriekaleita.

Tori meininkiä






Neljäntenä päivänän kävimme Wat Phnomissa eli kaupungin kuuluisimmassa tempelissä. Temppelissä ei ollut mitään sen ihmeellisempää mutta puisto sen ympärillä oli erittäin viihtyisä. Seuraavaksi suuntasimme Russian marketille. Hinnat olivat suhteellisen kalliita ja tavarat samoja kuin Central marketissa. Emme myöskään nähneet yhtään venäläistä joten torin nimi jäi meille hieman arvoitukseksi. Tein kuitenkin yhden reissun parhaan harkinnan siellä! Kambodzalaiset kehitysvammaiset askartelevat ja rakentavat tuotteita maan kierrätysmateriaaleista toimeentulonaan. Itse tein hyvän mielen ostoksen 7 dollarilla ja olisi kyllä tehnyt mieli ostaa lisääkin.

Wat Phnom

Jostain syystä leijonien suussa oli oikeaa lihaa

Jaakko ja munkki


Käytiin myös pyörähtämssä Kuninkaan Palatsilla mutta se oli kiinni (pojat yritti hyppykuvaa)



Seuraavana päivänä lähdimme 7 aamulla bussilla kohti Vietnamin rajaa. Aamuruuhka oli järkyttävä ja kahden ensimmäisen tunnin aikana pääsimme 15 kilometriä eteenpäin. Kaupungin ulkopuolella kuski painoi hanan pohjaan ja päästimme menemään valtatietä lähes satasta vaikka tie oli lähinnä pieni polku keskellä aavikkoa. Minibussimme pysähtyi jossain kaupungissa ja tavaroitamme alettiin lastaamaan bussista pois. Meno oli täysin kaoottista emmekä tienneet yhtään mihin bussiin meidän tulisi mennä ja kukaan ei puhunut englantia. Siinä sitten palloilimme ja ilmeni että meidän tulee mennä siihen samaiseen bussiin, mistä meidän jo kerran potkittiin pihalle. Minibussi tungettiin aivan täyteen ja matka jatkui. Rajan tuntumaan päästessämme meno oli samanlaista. Kaikki patistettiin bussista ulos seisomaan keskipäivän auringoon aavikolle, missä ei ollut varjon varjoa minkä alla seistä. Joku setä otti meidän kaikkien passit ja lähti moottoripyörän kanssa viemään niitä paikkaan, jota meille ei kerrottu. Kukaan ei tiennyt mitä tapahtuu ja jonkin aikaa seisoimmekin tyhjän panttina keskellä aavikkoa. Itse rajan ylitys jatkui samalla mentaliteetillä mutta lopulta pääsimme Vietnamin puolelle ja takaisin pikku bussiin ja satamaan. Satamassa meidät jätettiin puille paljailla ja itse jouduimme päätellä mikä laivoista oli meidän. Laivassa oli monta sataa vietnamilaista ja me ja keräsimmekin jonkun verran katseita. 9 tunnin matkustamisen jälkeen pääsimme vihdoin Phu Quociin Vietnamin pienelle paratiisi saarelle. Muuta emme kerenneetkään tehdä kun käydä syömässä paikallisella night marketilla.

Night market



Paikallista herkkua, valkosipulileipää

Ensimmäisenä päivänä päätimme vain rentoutua viereisellä rannalla. Phu Quoc on vasta alkutekijöissään ja saari olikin lähes autio. Rannoilla ei ollut aurinkotuoleja kuin hotellien omat ja parkkeerasimmekin takapuolemme yhden hotellin tuoleille, sillä kielimuurin takia baarin työntekijä ei ymmärtänyt ettemme ole hotellin asiakkaita kun yritimme kysyä saako tuoleja käyttää, jos ostaa baarista jotain. Hän ilmeisesti luuli meidän olevan hotellin asiakkaita mutta saimmepa aurinkotuolit. Illalla kävimme katsomassa auringonlaskun sekä syömässä jälleen nightmarketilla, sillä ruoka oli sielä niin maittavaa.






Toisena päivänä vuokrasimme skootterit allemme. Näin yleisesti Phu Quocin liikennekulttuurista voisi mainita sen, että emme nähneet lähes yhtään yksityisautoja, autot olivat lähinnä vain takseja. Saarelle oli myös rakennettu muutama iso moottoritie siinä toivossa, että muutaman vuoden kuluttua turistit löytävät saaren. Edes näillä autioilla moottoriteillä ei saanut ajaa 40 lujempaa. Oli hieman huvittavaa körötellä tyhjällä tiellä ja homma menikin gopro kuvien ottamiseksi. Saari on kokonaisuudessaan noin 40 kilometriä pitkä ja päätimme lähteä kiertämään pohjoispuolta. Tiet pohjoisessa olivat aavikkoisen oranssia juoksuhiekkaa, jossa oli hiekan alla piilossa isoja ja teräviä kiviä. Ajaminen olikin täysin sietämätöntä ja hidasta. Kartat myös valehtelivat teiden kunnosta ja kerran jouduimme ajaa sillan yli joka oli tehty ohuista lankuista joiden välissä saattoi olla 10 sentin rakoja. Olimme aivan varmoja, että uisimme joen pohjassa mutta pääsimme kuitenkin onnellisesti sillan toiselle puolelle vaikka siltä narisi ja nitisi allamme. Retkellä näimme käsittämättömän hienoja koskemattomia rantoja sekä muita upeita maisemia. Tarkoituksena oli myös mennä ihastelemaan vesiputousta mutta Vietnamissa oli kuiva kausi lopuillaan ja vesiputous oli täysin kuiva. Kaiken kaikkiaan matkaa kertyi yli 100 kilsaa, mikä on todella paljon teiden kuntoon nähden.

Paikallinen kypärämuoti
                                


Me ja moottoritie

Tältä näytti jalat hotellille päästessä
Seuraavana päivänä Arttu oli taas onnistunut sairastuttamaan itsensä ja lähdimme kolmistaan Jaakon ja Niklaksen kanssa saaren eteläosaan uimaan saaren hienoimmalle rannalle. Vesi olikin kirkkainta mitä ikinä olen nähnyt ja yhtä lämmintä kuin olisi porealtaassa istunut. Se siitä virkistäytymisestä.

Minä kruisailemassa







Viimeisenä kokonaisena päivänä lähdimme kalastus/snorklausretkelle. Vedenalaiset maisemat eivät kalojen puolesta vetäneet vertoja Gileille mutta koralli oli erittäin massiivista ja hienoa. Vedessä tuli vietettyä monta tuntia ja selkäni nahka olikin mukavan punakka hotellille takaisin päästyämme.


Pojat kalastamassa




Seuraavana päivänä lähdimme tunnin kestävällä (ja 20e maksavalla) lennolla kohti Ho Chi Minh Cityä eli Saigonia. Täällä tapasimme Laurin joka liittyi joukkoomme Titan lähdettyä takaisin Suomeen. Illalla kävimme muutaman muun vaihtarin kanssa Sky Baarissa katsomassa maisemia sekä juhlistamassa vaihtarikaverimme Ebban synttäreitä. Seuraavan yön vietinkin sitten hotellimme vessassa toistaiseksi ehkä kamalimman ripulin riivaamana. Nukuttuja tunteja kertyi nolla.

Saigonin maisemia

Seuraavana päivänä lähdimme vierailemaan sotamuseossa. Paikka vaikutti mielenkiintoiselta mutta itse keskityin lähinnä siihen, etten oksenna museon seinille ja päätin lähteä hotellille poikien jäädessä ihmettelemään museon tarjontaa. Museon jälkeen pojat kävivät äänestämässä Suomen konsulaatissa. Itsekkin olisin halunnut mutta ikävä kyllä oloni esti sen tällä kertaa.

Arttu ja Lauri ihastelemassa kopteria

Meidän aamupala leipomo


Kolmantena päivänä kulutimme aikaa shoppaillen. Saigonissa on monia marketteja, jotka myyvät halvalla samoja vaatteita, joihin Suomessa törsäämme monia kymmeniä euroja. Toreilta löytyi mm. H&M, Mangoa, Zaraa, Nikeä, Adidasta sekä monia muita merkkejä. Itse ostin mm. urheilu shortsit noin kolmella eurolla. Urheilupaidatkaan eivät olleet paljoa tätä kalliimpia.






Perjantaina, neljäntenä päivänä Saigonissa lähdimme Chu Chi tunneleihin, joihin oli 2 tunnin bussimatka. Perillä meille kerrottiin Vietnamin sodan sisseistä, jotka taistelivat kommunismin puolesta. Esillä oli ansoja ja aseita, joita käytettiin amerikkalaisia sotilaita vastaan. Varsinaiset tunnelit oli laajennettu turisteja varten. Jos tunnelit olisivat olleet oikean kokoisia, länsimaalaisella ihmisellä ei olisi ollut mitään mahdollisuutta mahtua tunneliin. Itse menin maan alle tunnelin suuaukolle rohkein mielin, sillä en ikinä ole kokenut ahtaanpaikan kammoa mutta kun näin tunnelin, jossa mahtui juuri ja juuri konttaamaan ilman valoja sekä hengitettävää ilmaa peräännyin henggenahdistuksissani. Kamalaa ajatella, että jos joku turisteita saisi paniikkikohtauksen olisimme kaikki jonossa jumissa tunnelissa. Tunneli oli yli 100 metriä pitkä ja Niklas, Lauri ja Jaakko kykenivät myörimään koko matkan maan alla.

Tämän suuaukon jälkeen alkoivat vasta oikeat tunnelit


Itseasiassa tämänkin tunnelin suuaukko on levennetty





Lauantaina meillä lähti lento illalla, joten päätimme lähteä kuluttamaan viimeiset Vietnamin dongit halpoihin vaatteisiin. Henkilökohtaisesti tykkäsin Saigonista erittäin paljon vaikka lähinnä olen kuullut kaupungista vain negatiivista. Varsinaisesti sielä ei kyllä ole mitään sen ihmeellisempää tekemistä mutta tykkäsin suurkaupungin fiiliksestä. Lentoaikataulumme oli aika kauhistuttava, sillä välilasku Singaporessa oli 4 tuntia keskellä yötä. Singaporeen päästyämme meille selvisi, että jatkolentomme on peruttu. Loppujen lopuksi hirveän säätämisen jälkeen jouduimme omalla rahalla ostaa uudet lennot ja matkustus ajaksi kertyi 22 tuntia. Lentokentällä nukkumisen johdosta puolet meidän villalaisista olikin seuraavan viikon kuumessa minä mukaanlukien.

Kaiken kaikkiaan oli loistava reissu mutta tuntuu ihanalta olla kotona tutuissa nurkissa! Mieleen jäi Kambodzan köyhyys, Phu Quocin autioisuus sekä Saigonin suurkaupungin vilinä. Ja tietysti se, ettei missään osattu englantia. Nyt lähteekin loppulaskenta ennen kotiinlähtöä ja pitää vielä viimeiset reissutoiveet toteuttaa ;)

-Noora